Hiilihydraatit ja hevoset
Valtaosa hevosen rehuista koostuu hiilihydraateista. Tämän vuoksi sillä, millaisia hiilihydraatteja hevosellemme syötämme, on paljonkin väliä.
Kuiva-aineista noin kolme neljäsosaa on hiilihydraatteja. Hevonen käyttää niitä energianlähteenään, ja siksi niiden valinta ja annostelu on erityisen tärkeää silloin, kun energiantarve on suuri. Ne hiilihydraatit, joita elimistö ei taritse energiantuotantoon muuttuvat rasvaksi.
Erilaiset hiilihydraatit
Hiilihydraatteja ovat erilaiset sokerit, tärkkelys ja selluloosa. Ne jaetaan yleensä yksinkertaisiin hiilihydraatteihin ja yhdistettyihin hiilihydraatteihin. Erilaiset hiilihydraatit imeytyvät eri tavalla ja nopeudella - esimerkiksi tärkkelyksestä hevonen saa energiaa hitaammin kuin tavallisesta sokerista tai rypälesokerista, joka imeytyy verenkiertoon erittäin nopeasti. Rehuissa rypälesokeria ei esiinny juuri sellaisenaan, vaikka se onkin lähes kaikkien hiilihydraattien rakenneosa ja imeytymismuoto. Tästä syystä veren sokerista puhuttaessa tarkoitetaan veren rypälesokeri- eli glukoosipitoisuutta. Yhdistetyt hiilihydraatit jaotellaan disakkarideihin ja polysakkarideihin. Disakkarideita kutsutaan yhteisnimellä sokerit.
Tunnetuin disakkaridi on tavallinen sokeri, joka nostaa veren sokeripitoisuutta nopeasti. Polysakkarideista yleisin on tärkkelys, jota esiintyy viljoissa noin 50 - 60 prosenttia. Energiansaanti tärkkelyksestä on hitaampaa, mutta sen avulla myös verensokeri pysyy korkeampana pidempään. Hevosella on kuitenkin rajallinen kyky hajottaa tärkkelystä ja sen ruokintakertakohtaisena maksimimääränä pidetään noin 500 kiloa painavalle hevoselle kiloa. Jos hevosen elimistö ei kykene pilkkomaan kaikkea tärkkelystä, kulkeutuu se paksusuoleen, jossa bakteerit hyödyntävät sen ja suolen pH muuttuu neutraalista happamaksi. Hapan ympäristö puolestaan heikentää hyödyllisten bakteerien toimintaa ja edesauttaa haitallisten bakteerien kasvua. Tästä syystä hevoselle ei saisi kerrallaan antaa liian suuria väkirehuannoksia, vaan ne tulee jakaa useampaan ruokintakertaan. Näin ollen esimerkiksi kauraa olisi hyvä antaa korkeintaan 2 kg/kerta, sillä kaura sisältää tärkkelystä noin puolet painostaan.
Yksi tärkeä polysakkaridi on glykogeeni eli eläintärkkelys. Sitä ei esiinny rehuissa, vaan se muodostuu hevosen omassa elimistössä. Kun hevonen saa elimistöön enemmän sokeria kuin se tarvitsee, varastoituu se lihaksiin glykokeenina. Myöhemmin, kun hevosen energiantarve on suuri vaikkapa kilpailutilanteessa, vapautuu glykokeenista energiaa elimistön käyttöön. Hevosen lihasten glykokeenipitoisuuksilla on selvä vaikutus lihasten kestävyyteen.
Rehuanalyysin hiilihydraatit
Rehuanalyyseissa ei yleensä esiinny sanaa hiilihydraatit, vaan ne on siinä jaoteltu kahteen ryhmään: typettömät uuteaineet ja raakakuitu. Typettömiin uuteaineisiin kuuluvat helposti sulavat hiilihydraatit kuten sokeri ja tärkkelys. Kuitupitoisuuden noustessa tämän ryhmän pitoisuus pienenee, minkä seurauksena on rehun sulavuuden eli hyväksikäytön heikkeneminen. Hyvän heinän toivotaan sisältävän typettömiä uuteaineita n. 50 % /ka kg. Kaurassa luku on yli 65 %. Raakakuituun kuuluvat kasvien vaikeammin sulavat hiilihydraatit kuten selluloosa. Raakakuitu kuvastaa esimerkiksi heinän korsipitoisuutta ja viljan kuoripitoisuutta. Kuitupitoisuuden noustessa rehun sulavuus laskee ja hevonen pystyy heikommin hyödyntämään sen energianpitoisuuden. Heinän kuitupitoisuus nousee heinän vanhetessa, joten myöhään korjatussa heinässä kuitupitoisuus on yleensä korkeampi. Myös kuitu muuttuu vaikeammin sulavaksi. Hyvän heinäpitoisuuden rajana pidetään yleensä noin 30 % /ka kg. Korkea kuitupitoisuus laskee heinän energiapitoisuutta ja aiheuttaa tarvetta heinämäärän lisäämiseen. Rehujen sisältämään kokonaisenergiamäärään vaikuttavat hiilihydraattien lisäksi toki myös rasva- ja valkuaissisältö.
Lähde: Anneli Lillkvist, ruokinnalla tuloksiin
